Lihoin raskauden myötä 20kg, jotka ahdistuneena pudotin vajaan vuoden aikana pois. Jo ennen raskautta syömishäiriöajatukset tulivat uudestaan. Yritysaika oli henkisesti niin raskasta. Mutta nyt syömishäiriömeteli päässä on vain voimistunut ja tuntuu, etten enää ole terveen vaan sairastuneen puolella.
Kävin aikoinani terapiassa ja siksi ymmärrän itse asiassa ihan hyvin nytkin, että missä mennään ja miksi. En myöskään ole hapuileva teini, vaan aikuinen... vaikkei tämä siltä vaikuta...
Syömishäiriö puhkeaa, kun en jaksa kohdata todellisia ongelmia. Kasaantuu niin paljon solmuja ja sellaisia asioita, joita en jaksa kohdata. Niinpä käännän huomion laihdutukseen, jotta ei tarvitse kohdata todellisia ongelmia. Tuntuu, että laihduttamisesta saan onnistumista. Olen edes tässä hyvä! Painan nyt vähemmän kuin bulimia-aikoina.
Haluaisin oikeasti apua, mutta ei ole jaksamista kohdata asioita. Haluaisin mennä psykologille, mutta tuntuu, etten ole tarpeeksi sitä ja tätä. Oon ajatellut, että sitten, kun painan 50kg, ehkä sitten olen tarpeeksi laiha. Ja ehkä silloin saan hakea apua. En nimittäin halua olla tällainen esimerkki lapsilleni, jotka ovat onneksi vielä pieniä, alle kouluikäisiä.
Mutta se 50kg. Tiedän jo, ettei se riitä. Mikään ei riitä, kun vauhtiin pääsee. Välillä epäilen vaakaa, että miten se voi näyttää 54kg, kun näytän pallljon suuremmalta.
Sainpa kirjoitettua auki vähän ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti