Paino 54,2kg / bmi 18,54
Vaaka. Siitä kaikki tämä aina alkaa ja jatkuu. Viime kerralla aloin toipua, kun annoin vaakani pois moneksi vuodeksi. Halusin välillä kovasti vaakaa uudestaan kotiin, mutta kestin. Nyt viime vuonna odottaessani toista lastani, en enää pystynyt vastustaa houkutusta ja ostin vaa'an. Raskauden aikana painonnousua seurataan ja vaa'an numerot on vaan niin triggeröiviä... ja sillepä tielle jäin. Tiesin sen olevan riski, mutta oli niin pakottava tarve. Lihoin raskauden aikana n.20kg, jotka tiputin noin 10 kuukaudessa. Ennen raskautta painoin 56kg eli olen jo laihtunut sen alle.
Oon painanut näin vähän viimeksi 14-vuotiaana, kun urheilin ja söin terveellisesti ja no, olin teinin kehossa. Kehonkoostumus oli erilainen. Tiedän, että minulle kehon normaalipaino/biologinen paino nyt aikuisena olisi varmaan n.58-62kg. Päivä päivältä vaan haaveilen lujemmin siitä 50 kilosta ja ehkä sittenkin 49 kilosta. Eihän mikään ikinä riitä.
Oon ajatellut, että haluaisin saada apua psykologilta tms, mutta en vielä. On sellainen ajatus, että täytyy nyt suorittaa tämä missio ja onnistua tässä ja sitten vasta voin luopua. Mutta kuten jo todettua, niin eihän se tuu niin menemään. Mikään ei riitä syömishäiriölle. Ei tule sitä "nyt onnistuin, olen riittävän laiha/pieninumeroinen, nyt voin luopua laihduttamisesta".
En tiedä. Kaihertaa se, että jos olenkin sairas vielä kymmenen vuoden päästäkin. En halua olla sairas äiti, enkä huono esimerkki. Oma äitini on ollut syömishäiriöinen. Saisinpa ketjun katkeamaan. Tiedän, ettei se 49 kiloa tee minua onnelliseksi. Mutta käännän katseeni, tähtäimeni siihen, kun en saa otetta tunteistani, kun en kestä omia tunteitani, kun koen epäonnistumista, kun parisuhde hiertää, kun sitä ja tätä. Automaattiohjauksella takaraivosta nousee vastaus kaikkeen: nyt en kyllä syö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti